Kymmenisen vuotta sitten näin ensimmäisen kerran kuvan Aleksandra Ionowan taulusta Valkoinen veljeskunta. Sittemmin asia unohtui, kunnes noin viikko sitten "eksyin" hänen näyttelyynsä. Siellä näin ihan livenä taulun Valkoinen veljeskunta. Se oli vaikuttava niin kuin monet muutkin taulut ko. näyttelyssä.
Selvisi sitten, että olen pyöräillyt monet kerrat hänen kotitonttinsa ohi, josta tosin ei ole jäljellä enää kuin jyhkeät hopeapajut. Samalla reissulla kävin hänen haudallaan, joka löytyi yllättävän helposti. Lisää tietoa taiteilijasta ja hänen elämänvaiheistaan löytyy linkistä.
ionowa.net

Kevään riemua sydämessä

Joka kevät on aina suuri yllätys - samanlainen tunne, kun lapsena avasi lahjapakettia ja sieltä paljastui juuri se mitä oli toivonut. Miten iloinen ja kiitollinen mieli siitä tuli! Olen kiitollinen Äiti Maalle jokaisesta elämäni keväästä. Kevät on luonnossa uuden kasvun alku. Keväällä alan sunnitella, mitä siemeniä laitan pellolle ja tutkin, kuinka moni yrtti on selvinnyt paleltumatta kasvimaalla talven yli. Lumien sulettua aurinko lämmittää maan ja eräänä päivänä löydän ensimmäiset vihertävät silmut kasvimaalta. Voi sitä riemua sydämessä. Tuo pieni sitruunamelissa selvisi talven yli!

Olen syntynyt ja kasvanut kaukana pohjoisessa maaseudulla. Rikkaita emme olleet. Selvisimme kylmistä pitkistä talvista joskus paremmin ja joskus huonommin. Töitä siellä kaikkien piti tehdä aamusta iltaan. Käyttäisin jopa sanaa raataa. Miehet tarpoivat metsätöissä metrin lumihangessa. Hevosten avulla pitkät puutukit vedettin kasoihin. Mutta arvatkaapa, oliko sukat ja saappaat sisältäkin märät, jos oli päivän tarponut metsässä. Tai perheenäiti, joka lämmitti pyykkien pesuveden muuripadassa ja huuhteli pyykit kaivosta nostetulla kylmällä vedellä. Siinä vaadittiin sisua. Vesi haettiin kaivosta ja likavedet kannettiin ämpärissä tunkiolle. Elämämme kulki luonnon kiertokulun mukaan. Viljelimme viljaa ja kasvatimme juureksia ja vihanneksia, lehmät antoivat maitoa ja lampaat villoja. Metsät antoivat anteliaasti marjoja. Puolukat säilöimme suureen puiseen tynnyriin survomalla ne, jolloin ne säilyivät omassa mehussaan. Talvella ne jäätyivät, josta tarvittaessa kävimme raapimassa jäätynyttä puolukkahilloa. Muistan myös, kuinka rakkaudella kasvatettu ja ruokittu nuori lehmä teurastettiin myöhään syksyllä ja sen lihat palvattiin saunassa. Siitä riitti ruokaa pitkälle talveen. Tänä päivänä kasvissyöjä sanoo, että se on väärin eläimiä kohtaan. Syödessäni palvattua lihaa tiesin, että se on meidän Muru-lehmä, jota syön. Olin taputellut ja silitellyt Murua ja tarjonnut tuoretta ruohoa syötäväksi. En tuntenut syyllisyyttä vain surua, että menetin ystäväni ja toisaalta taas kiitollisuutta, että saimme ruokaa talven yli. Maalla eläimiä kohdeltiin hyvin. Niitä rakastettiin ja paijattiin.

Täällä kaupungissa asuessani yritän tänä päivänä löytää mahdollisimman puhdasta lihaa ja kananmunia ja puhtaasti kasvatettuja vihanneksia ja juureksia. Kesällä pärjää kasviksilla ja vihanneksilla ja kalalla.

Näillä tämän kevään kukkasilla: krookuksilla, keltaisilla rentukoilla ja tulppaaneilla tervehdin teitä lukijat pitkästä aikaa. Ajatukseni viipyvät vielä eilisessä taidenäyttelyssä, jossa oli Aleksandra Ionowan maalauksia ja piirroksia. Ne olivat hyvin kiehtovia. Kirjoitan vielä myöhemmin hänestä.