Sushia

Viime viikonloppuna teimme kuopuksen kanssa sushia. Lapset tykkäävät osallistua näiden tekemiseen ja syömiseen. Näihin laitoimme riisin lisäksi porkkanasuikaleita (hetken aikaa olivat kiehuvassa vesitilkassa), kylmäsavustettua lohta, tuorekurkun viipaleita ja tilliä. Kastoimme sushit ennen suuhun menoa gluteenittomasta soijasta, vedestä ja piparjuuritahnasta tehdyssä liemessä. Nam, sanoi kaikki.

Borssikeittoa

Tänään tein borssikeittoa. Valitettavasti perhe ei ilahtunut kyseisestä keitosta. Sen sijaan suolakurkut ja smetana katosivat 8-vuotiaan suuhun niin, ettei niitä paljon toisille jäänytkään. Onneksi aikuinen tyttäreni ilahtui tarjouksestani viedä keittoa hänelle! Elämäni toinen kerta, kun tein borssikeittoa. Edellinen oli nakkiversio. Nyt laitoin keittolihaa. Se on niin helppo tehdä. Lihat kypsyy itsekseen, vähän etikkaa keitinliemeen mureuttamaan lihaa ja lihojen kypsyttyä voi lisätä porkkanaa, punajuurta (raakaa), kaalia ja sipulia. Meiramia ja kasvisliemijauhetta ja suolaa. Annetaan muhia ja se on siinä. Lämmittävä keitto. Jos jättää lihan pois saa kasviskeiton. Kasvavat lapset kaipaavat välillä liharuokaa, mutta tässä tapauksessa punajuuri karkoitti nuoret syöjät. Itse olisin tyytynyt kasvisversioon. Lapsuudessani ei syöty raakaa punajuurta, säilöttyä kyllä. Nyt aikuisena olen opetellut punajuuren käyttöä. Punajuurilaatikkoa homejuustolla, NAM. Tai uunijuureksia; perunaa, porkkanaa ja punajuurta voideltuun uunivuokaan. Hiukan valkopippuria ja suolaa ja oikeaa kermaa. Ja annetaan kypsyä noin 175-200 asteessa tunti-puolitoista. Hyvää :)

Aamuinen väriloisto

Perjantaiaamun auringonnousu. Wau!

Se oli niin KAUNIS.

Olin onnesta mykkänä.

Syksyn mietteitä

 Syksy taitaa olla viime metreillään. Lehtipuista leijaili eilen hiljalleen keltaisia lehtiä maahan. Maisemat ovat kauniin kuulaita. Sieniä ei tosin ole vielä osunut kohdalleni kuin yhden aterian verran kanttarelleja syyskuussa. Vielä on toivoa mustatorvisienistä ja suppilovahveroista.

Eilen metsässä kävellessäni huomasin, kuinka olen vähitellen oppinut olemaan läsnä tässä hetkessä. Ensin lyhyitä haparoivia hetkiä ja sitten hieman kauemmin. Se ei ole aina helppoa. Mieli askartelee monien asioiden kimpussa ja tekee satoja kysymyksiä ja erilaisia oletuksia. Huolehtii ja murehtii. Ihan turhaan. Tuntuu hyvältä kun voi olla juuri siinä hetkessä, mikä se milloinkin on. Ruokaa laittaessa aistin kaikilla aisteillani ruoka-aineiden olemuksen. Lapsen kanssa ollessani keskityn häneen ja kuuntelen häntä. Pihatöitä tehdessäni katselen ja kuuntelen ympäristöäni. Olen huomattavasti tasapainoisempi. En hermoile. On kokonainen olo. Töissä yritän keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaikka se ei aina ole mahdollista vaan joutuu hajottamaan itseään moneen suuntaan. Mutta yhä useammin muistan yrittää olla läsnä kuluvassa hetkessä.


Monta vuosikymmentä on vähän niin kuin mennyt hukkaan, kun ajattelin, että sitten, kun asiani ovat niin ja niin, sitten olen onnellinen. Mutta ei se niin mene. Onnea ei tuo tavarat, ei ihmiset eikä asiat. Onni tuntuu tämän meidän kuoren sisällä, jossakin. Tässä hetkessä. Ei jossain tulevaisuudessa, jos löydän sen rakastavan ja uskollisen miehen ja asun punaisessa tuvassa. Tai saan sen muhkean lottovoiton. Tämä hetki elämää opettaa minua ja minusta riippuu, kuinka pian olen oivaltanut sen opetuksen ja voin taas jatkaa eteenpäin oppimaan jotain uutta.

Aamulla oli kaikkialla sumua. Oli kaunis hetki, kun aurinko paistoi sumun takaa ja omenapuun oksilla olevat pisarat näkyivät valoa vasten. Mitä pidemmälle syksyyn mennään, sitä lyhyemmän aikaa on valoa. Monen mieleen hiipii masennus ja apatia. Karkoitan masennuksen kaamoksen aikaan tekemällä kaikkea, mistä saan energiaa. Kirjoittelen juttuja, kudon, virkkaan, teen kävelylenkkejä, valokuvaan tai maalaan. Jollain toisella voi vaikka tanssi olla se energiaa tuova juttu tai askartelu. Kynttilöiden polttaminen tuo myös valoa, luonnollista valoa. Voimia kaikille valon puutteesta kärsiville!